Slider

PAKKO OLLA TÄYDELLINEN

18/07/2014

 photo pakkoolla1_zps13509a66.jpg

Perfektionistin elämä on joskus tosi rankkaa. Kaikessa pitäis onnistua ensimmäisellä kerralla ja kaikessa pitäis olla paras. Sitten kun joku ei onnistukaan, tulee maailmanloppu.

Koulussa pärjääminen on ollu mulle aina tärkeää. Huonoa arvosanaa saatoin nuorempana murehtia hetken aikaa, mutta siitä alkoi hurja tsemppaus seuraavaan kokeeseen. Todistukset on yleensä ollu ysin luokkaa, pari kymppiä seassa.

Soitin alakouluikäisenä pianoa muutaman vuoden. Soittoläksyjen harjoitteleminen oli mulle joskus ylivoimaista. Ja kun ei heti onnistunut, niin enpä jaksanut harjoitella ollenkaan. Tunnille oli kamalaa mennä, kun tiesi ettei osaa kotiläksykappaletta. En enää muista miksi loppujen lopuksi lopetin soittotunneilla käymisen, koska pianon soittamisesta nautin kuitenkin edelleen. Sirkus opetti mulle, että kaikessa ei välttämättä tarvi olla paras. Siellä oli niin paljon mua vahvempia, venyvämpiä ja ylipäätään rohkeampia ihmisiä, että totesin, että noita mie en saa kiinni.

Koulussa kumminkin suoritin aina vaan. Sain useampana vuonna stipendin luokan parhaasta keskiarvosta. Sama meininki jatkui lukiossa. Pettymyksen määrä oli hurja, kun kirjotin abivuoden syksyllä historiasta M:n. Minä, joka olin kumminkin koko kesän lukenut ja aina rakastanut historiaa. Murjotin jonkun aikaa, kunnes päätin, että helkkari minä kirjotan sen uudestaan. Toisella kerralla arvosana korottui ja perfektionisti oli ylpeä.

Viimeistään nyt työelämässä oon tajunnut, että aina ei voi kaikki onnistua täydellisesti. Toiset päivät oon ihan fiiliksissä, kun on ollut kivoja keikkoja ja tavannu mahtavia ihmisiä. Kirjottaminen sujuu kun vettä vaan ja tuntuu, että juttu vähän niinku luo ite ittensä. Mut sit on niitä päiviä, kun mikään ei onnistu. Haastateltavat ei anna sitä mitä haluisit, tuntuu ettet osaa kysyä oikeita asioita, kaikki mitä kirjotat näyttää huonolta. Sellasten päivien jälkeen mä mietin illlalla, et onko huomenna pakko mennä töihin. Mutta aina mä tuun niiden huonojenkin päivien jälkeen töihin ja yritän tsempata.

Viime aikoina oon opetellut ottamaan palautetta vastaan. Yliopistolla me ei paljon saatu palautetta meidän teksteistä tai ei ainakaan sillä tavalla, mitä toimituksessa saa. Töissä palautetta annetaan ihan oikeasti ajatuksella ja tekstejä hiotaan tosissaan paremmiksi. Muutaman kerran oon saanut paperit takaisin niin, että niissä ei oo ollu jälellä yhtään mun omaa lausetta. Silloin fiilis ei oo ollu kamalan hyvä, mutta niitäkin kertoja on pakko yrittää ajatella kasvun paikkoina. Ja sitä paitsi, oon tän kesän aikana kehittyny kirjottajana ihan mahdottomasti.

Joskus pitäis muistaa, että aina ei tarvi olla paras. Aina ei tarvi olla täydellinen. Elämästä tulis ehkä hetkeks helpompaa.

Se onki tän päivän motto: Oot hyvä just tollasena.

4 comments:

  1. Ihan kun mun suusta! Varsinkin tota kritiikin vastaanottamista pitää oikeasti yrittää opetella.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mietinkin että on varmaan muitakin jotka kärsii samasta ongelmasta. Kritiikkiä oppii vastaanottomaan vaan harjottelemalla ja aktiivisesti ajattelemalla omaa reaktiota ja asennetta. Kiitos kommentista! :)

      Delete
  2. Tunnistan itteni tästä tekstistä... Perfektionisti pitäis osata olla sopivasti. Tän kolmoistutkinto-operaation myötä oon kovasti yrittäny opetella olemaan vähän lepsumpi, koska eihän tästä muuten selviä hengissä. Kukaan ei ole täydellinen. Perfektionistisuus voi olla joissain asioissa ihmisen paras piirre ja joissain tilanteissa huonoin piirre. Joskus se potkii perseelle, kun muuten ei meinaa jaksaa tehdä mitään, mutta joskus kun on jo satakymmenen lasissa ja tuntuu ettei sekään riitä, pitäis osata höllää.Tsemppiä Mimmi sulle yliopistoon ja töihin ja kaikkeen! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Mie kyllä myös tunnistan sut tästä, joskus mietin että miten sulla oikein riittää energiaan kaikkeen! Tsemiä myös sulle kouluun ja muutenkin! :)

      Delete

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan